Marraskuun jää

Olin vanhemman tyttöni kanssa tänään pulkkamäkeä suihkimassa.

Kymmenen astetta pakkasta, periaatteessa jo ihan sopivaista talvea.

Vedin häntä pulkassa ja ennen kotiinlähtöä käytiin kurkkaamassa vakiopaikallemme

tuohon lähelle Raision ja Turun rajalle, joen kohtaan jossa se kaareva puusilta.

Pakkanen oli tehnyt jäätä, virtausten heikot kohdat näkyivät selvästi.

Irroitimme isoja kiviä ja yritimme saada heittämällä jäätä rikki, ei oikein onnistunut.

Vahvaa jäätä.

Siinä oli sellaista merkillistä olemisen hetkeä; yhdessä ja erikseen.

Tullut talvenselkä ilmiöineen oli molempia kiinnostava.

Puhuin Hayo Miazakin elokuvasta Henkien kätkemä,jossa se saastuneen joen henki tulee puhdistautumaan sinne kylpylään. Tyttöni sen muisti myös. Ajattelin että tavallaan sellainen henkisyys jokaisessa joessa on; helpostikin jos sen niin haluaa nähdä ja tuntea.

Varoittelin menemästä liikaa jäälle, ja muistin siitä tarinan jota isäni kertoi.

Hän oli ollut isosiskonsa kanssa leikkimässä laitilassa Haaron joen lähellä ja

sanojensa mukaan –

sodan jälkeen kun lentokoneita pelättiin, niin sellainen oli jostakin taivaalle tullut ja sitä olivat rynnänneet piiloon. Isä oli tipahtanut virtauskohdan jään läpi, ja joki oli jo imaissut häntä sinne jäiden alle, mutta vähän vanhempi isosisko Seija oli napannut kädestä kiinni ja vetänyt ylös.

Henkensä pelastamiseksi isäni itse tapahtunutta kutsui.

Tyttöni tarinaa mietti, olimme itse juuri samanlaisessa kohtaa; ehkä samassa vuodenajassa, en tiedä.

Katseli jäätä ja totesi ääneen, että jos olisi sinne hukkunut niin sitten ei olisi ketään meistä.

Totesin että näin on.

Pienet asiat saattavat ratkaista valtavan paljon. Tapahtumat, tai ne jotka eivät tapahtuneet.

Ei sekuntiakaan voi sieltä jostain puuttua.

Muutaman minuutin kuluttua meidän ylitsemme lensi harmaata taivasta vasten pieni potkurikone.

Katsottiin se taivaalta, ja molemmat rekisteröitiin se tarinamme yhteyteen.

Tarinat ovat vahvoja voimia.

Ei kultainen nuoruus

[Kolumni Laitilan Sanomiin]

Opetusministeriön tilastojen mukaan tällä hetkellä Suomessa on syrjäytymisvaarassa lähes 60 000 alle 25-vuotiasta nuorta. Se vastaa yhtä sukupolvea, totesi ministeri Stefan Wallin. (TS 9.11) Luku on valtava. Ihmelääkkeeksi näille yhteiskunnan ongelmanuorille on nyt ylhäältä keksitty etsivä nuorisotyö. Siinä työparina toimivat nuorisotyöetsivät hakevat koulutuksen ja työelämän ulkopuolelle kadonneita nuoria vaikka kotoa ja tarjoavat apuaan. Etsivä nuorisotyö onkin menetelmänä tehokas – toimii Laitilassakin Nuorisoverstaan kautta – mutta se on vasta alku. Mitä sen jälkeen?

Kovin vähän on tarjota mitään todellista ja pysyvää elämänsyrjää näillä nykyisillä olemassa olevilla rahoilla ja voimavaroilla. Syrjäytymisvaarassa olevat nuoret tarvitsevat monipuolista tarkoituksellista tekemistä, niitä pätemisen paikkoja ja tilaisuuksia kasvattaa kykyä ottaa omaa vastuuta. Hyviä ja osaavia yhteisöjä, joihin saisi liittyä muutoinkin kuin vain määräaikaisesti TE-toimistojen ohjaamina. Räätälöityjä vaihtoehtoja. Ammattitaitoisia ohjaajia. Luovuutta. Iloa. Näköaloja ja uskoa tulevaisuuteen, että se voi olla ihan ok.

Kaikista meistä ei ole lukumiehiksi, vaan sitä konkreettista käsillä tekemistä kaivataan kipeästi erityisesti nuorten miesten rintamalla. Eikä kaikki voi toimia palvelija-ammateissakaan tai lähihoitajina. Tarvitaan oikeita työpaikkoja, mistä maksetaan nuorille ihan oikeaa palkkaa, eikä hyväksikäytetä heitä työharjoitteluilla tai muilla työelämääntutustumis-rahoilla kuten nyt tehdään. Itse seurasin juuri ammatin omaavaa nuorta, joka työskenteli puoli vuotta kuusi tuntia päivässä, ja sai siitä 9 euroa päivässä nettopalkkaa. Wow! Mutta oli poissa työttömyystilastoista.

Syrjäytyminen, syrjäyttäminen? Meillä on ikuiseen talouskasvuun ja yksilöiden väliseen keskinäiseen kilpailuun sidottu uskonvarainen yhteiskuntasopimus. On luotu hieno ja ulkomaisen talouspainostuksen takia jatkuvasti vaatimuksiaan koventava kilpailuyhteiskunta, jossa pärjäävät järjestelmälle viisaat keinottelijat ja monilahjakkaat huippuosaajat. He joille on sattunut hyvät geenit, vanhemmat, verkostot, hyvät olosuhteet kasvamiselle ja paljon silkkaa hyvää tuuria.

Vaan entäs jos se oma lapsi onkin ihan tavallinen, eikä hänellä todennäköisesti tule olemaan mitään maailman markkinoille kovaan hintaan myytävää osaamista, kilpailuviettistä persoonaa tai kaunista naamaa? Miten voi luottaa, että hänkin siitä huolimatta löytää myöhemmin sen oman paikkansa tässä maailmassa, voi hankkia perhettä ja elää ihan onnellista, perusturvallista elämää? Ei enää mitenkään.

Se että oma lapsi syrjäytyy kurjan paskaelämän karuselliin luhistumaan on uusi ja täysin aiheellinen pelko nykyvanhemmille. Yksilöstä riippuen voi lyhyessäkin ajassa osattoman nuoren moninaiset ongelmat kroonistua ja muuttua pysyviksi; päihdeongelmaa pukkaa, mielenterveys nalkkaa, aivojen aineenvaihdunta muuttuu, ja se olikin sitten kutakuinkin siinä. Heippa.

Loppuiäkseen syrjäytyneen nuoren hintalappu yhteiskunnalle on noin 1100 000 euroa. Ja silti tehokkaita, ennaltaehkäiseviä toimia pidetään kalliina. Ei ole varaa. Monien päättäjien talousmatematiikka on edelleen matalaotsaisen lyhytnäköistä. Päätöksiin vaikuttaa luultavasti eniten se, ettei monella hyväosaisella päättäjällä ole omassa lähipiirissään mitään hemmetin köyhiä lapsia tai sellaisia syrjäytyneitä ongelmanuoria. Ei tule asia oikeasti mitenkään omalle iholle.

Tämän tulee olla lähtökohtaisesti jokaisen yhteiskunta. Jos ja kun se ei sitä ole, on meidän hyväosaisten yksiselitteinen velvollisuus ja ihmisen vastuu sitä enemmän sellaiseksi tehdä. Kyllä niillä kuudellakymmenellätuhannella nuorella on jokaisella nimi ja oma elämä. Yhtä lailla kuin sinulla ja minulla.

Lelu

Kaiken aamuhälinän keskellä soi

merkillinen, tuntematon melodia.

Soittorasia, en tiedä minkä ajan valkoista ja sinivihreää muovia.

Koneisto väsynyt, narisee täsmälleen kuin purjelaivat elokuvissa.

Mutta laulu jatkuu, sävelet ovat harvat

sen takia sitä tuttua, alkuperäisesti asennettua sävelkulkua on vaikea tunnistaa –

mekaanisten nuottien välissä on jo niin paljon taukoa, hiljaisuutta

että se luo itsestään

aivan eri laulun

kuin mitä se on joskus ollut.

Soittorasia on talo, joka katsoo silmillään itsessään asuvaa

kolmea, hitaan tahdin mukaan luukuistaan kurkkivaa iloista koiraa.

Ajattelen vanhuutta. Vanhaksi tulemista.

Makasin eilen lattialla, venyttelin, ja huomasin että vasen olkapää vääjäämättä

muuttaa jo minun lauluani hitaammaksi.

Ikänäkö asettunut silmiin. Kaikkia maailman asioita ei toki tarvitsekaan nähdä niin terävästi.

Ajattelu lepää kokemuksellisuudessa ja osaa jo sentään jonkin verran valikoida,

mitä laihinen ajatella, mihin aikaansa laittaa.

Ajattelin lopulta sitä aina ystävällistä jyrkännettä,

jonka lähestyvälle äärelle menemme jokainen

jokaisena vielä talteen herättynä aamuna.

Katsomaan.

Ihmettelemään.

En synkistele, olen elämää lähellä, ehkä vain dramatisoin väkisin

kertojapalettini takia.

Olen hyvin iloinen siitä, että meillä on talossa pieni lapsi.

Kolme lasta yhteensä.

Iloista, elämää kurkkivaa.

Tyttäreni sanoi kesällä vahingossa hehkuvankeltaisesta voikukasta että auringonkukka.

Pidän edelleen aforismista jonka siitä jatkonypin;

– Kaikki kukat ovat auringon kukkia.

En usko, vaan tiedän että kaikki kukat ovat oikeasti auringon kukkia.

Ja se ei ole teologinen tai tieteellinen selitysyritys.

Tai ehkä molemmat joista seuraa kolmas vastaus.

Muistan tänään hereille myös sen, että ensimmäinen sana, jonka opin lukemaan, oli

"Äl-ee-le, äl-uu-lu; Lelu."

Aktiivinen / Passiivinen

(Jälkimainingeissa kun olin kuuntelemassa Jouko Kajanojaa Raisiossa 25.9)

Alkuun yksinkertainen vertauskuva. Kun televisiossa pyörii elokuva dvd-levyltä, kaikki laitteet ja osapuolet ovat aktiivisia. On ”PLAY”. Kun vehkeet ovat odottavalla kannalla valmiustilassa, on kyseessä ”STAND BY” –tila. Yleensä se jokin pieni punainen merkkivalo palaa. Kun virtaa ei ole ollenkaan, tila on täysin mykkä.

Suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsee tällä hetkellä karkeasti suhdeluku, että meistä hyvin pyyhkii seitsemällä kymmenestä, kun taas meistä kolmella kymmenestä ei mene elämässään hyvin. Rikkaat – Köyhät = 70% – 30%.

Huonosti saattaa mennä muun muassa siksi, että on työtön, ei omaa sosiaalista turvaverkkoa ympärillään. Voi olla vaikeita sairauksia, päihdeongelmia tai mielenterveysongelmia. Ihminen on liian vanha työmarkkinoille, tai omaa sellaista osaamista, josta ei kukaan mitään maksa. Nykyään on jo kolmannessa polvessa sitä kotioloista perinnöksi saatua huono-osaisuutta, näköalattomuutta ja köyhyyttä. Voi tapahtua kohtalonomaisia onnettomuuksia jotka nujertavat ihmisen.

Miksi ihminen passivoituu – heittää hanskat tiskiin ja oman pensselinsä hiekkaan -miksi se kiinnostus melkein kaikkeen osallistumiseen lopahtaa ja ihminen vetäytyy omaan pieneen kuoreensa pois pahasta maailmasta? Onko passiivisuus itse aiheutettua vai syntyykö se ihmisen ulkopuolelta?

Ensimmäiseksi; ihmisen oma biologinen paketti voi olla passiivisuuteen taipuvainen. Ei ole erityisen oma-aloitteinen, tai ulospäin suuntautuva. Voi olla hidas temperamentiltaan ja luovuttamisaste vaikeuksien edessä voi olla alhainen.

Toisekseen – edellistä usein voimistava ovat taas ne kasvukodin esimerkit; jos oma lähipiiri on aktiivinen ja osallistuva, sillä on yleensä ne omat myönteiset vaikutuksensa. Seura tekee kaltaisekseen.

Kolmanneksi; huonot olosuhteet passivoivat ihmisen. Jos tulee riittävästi pettymystä pettymyksen perään, sitä omaa paikkaa ei löydy ja köyhyyskurimus vaivaa kaikkine ongelmineen, ihminen luonnollisesti vetäytyy ”stand by” –valmiustilaan suojellakseen omaa mielenterveyttään. Oleellista hiipumisessa pieneksi elämänvaloksi on se, jos ihminen kokee, ettei kykene vaikuttamaan omin voimin siihen omaan elämäänsä kohentavasti mitenkään. Pahimmat seuraukset osattomuuden kokemuksesta ovat krooninen masentuminen ja itsemurhat. Jos se on vielä nuoren ihmisen kohtalo, niin mikä valtava hukkaan heitto.

Neljänneksi: passivoituminen, tahallinen syrjäytyminen yhteiskunnasta voi olla myös ihmisen vapaan tahdon ilmaus.

Entäs sitten ratkaisut vaikeaksi ja kalliiksi koettuun yksilön passivoitumisen ongelmaan? Mistä uskoa, mistä rohkeaa, sisukasta asennetta?

Yhteiskuntaa on aktiivisesti rakennettava myös muille kuin sille hyväosaiselle 70 prosentille eli keskiluokalle, monilahjakkaille huippuosaajille ja rikkaan eliitin tarpeisiin. Jos tämä ei ole kuin sen jokaisen yksilön yhteiskunta – tavalla ja toisella – sitten meidän tulee hyväksyä reilusti kasvava eriarvoisuus ja se, että ”talouselämälle tarpeeton paskasakki” tulkoot toimeen miten tulee. Ei ole minun asia, en välitä. Sitä paitsi itseaiheutettua. Minun oman sidosryhmän etu aina ja ennen kaikkea. Piste.

Joku sanoo että porvarit ajattelevat näin, mutta itse uskon että tosiasiassa hyvin harvat. Sosiaalidarwinisti ja natsit ajattelee näin.

Pitää luoda vaihtoehtoisia malleja työllistyä myös vajaakuntoisena. Jos jotakin, niin ihmiset kaipaavat perusturvallisia työpaikkoja epävarmuutta poistamaan. Ei niissä tarvitse olla huippupalkat, tärkeämpi on että saa murenematonta jalansijaa tulevaisuuden rakentamiseen. Tulee luoda lapsista vanhuksiin asti niitä aitoja väyliä päästä mukaan tekemiseen, mukaan muiden ihmisten pariin ja päivittäiseen rytmiin. Se tyydyttää inhimillisiä perustarpeita ja tuo tarkoituksellisuutta elämään. Ihmisen onnellistuu kun kokemuksen että minäkin olen tarpeellinen, minä olen tärkeä. Olen se Joku jollekin. Uusia ja parempia elämän taitoja ja välineitä on mahdollista opetella jokaisen tässä muuttuneessa, ja muuttuvassa maailmassa. Se ei ole iästä kiinni. Kaikesta ei tule keskenään kilpailla.

Mutta nämä paremman yhteiskunnan ideat ja palaset tarvitsevat toteutuakseen uudenlaista, nykyistä oikeudenmukaisempaa rahanjakoa, ja sitä myöntää poliittinen tahto. Ja uudenlaisen poliittisen tahdon valitsee äänestäjät, eli sinä ja minä. Ei se mistään muusta ole kiinni.

Illassa vapauttavaa tuulta

verho tanssii parvekkeen ovessa, kiemuroi

kuumuus on ollut kuumuus

ja olen minä valittanut.

elämänvaikeuksia on tullut kuin kakunheittoja

amerikkalaisista elokuvista

(miten ne voivat ketään huvittaa?)

kun entistä on saanut hieman siivottua, tulee uusi

muuttuu kyyniseksi tietää (tulee uusi) ettei se tähän jää ja

on sen verran vanha paska jo että

tietää tällaista elämän toisinaan olevan.

Yksilöllisten ihmisten elämä on hyvin samankaltaista kun

asutetaan tavallisten haisevaisten oloja.

Hämmästyttävän samanlaista.

Kuulun siihen sukupolveen jolle opetettiin intomielisesti

matematiikaksi joukko-oppia.

En muista siitä mitään.

Tai sen että suurin osa pallojengistä kuului rinkulan sisään, ja yksi ei.

Ehkä siinä olikin joukko-opin suurin sanoma

kotioppineille eksistentialisteille jotka eivät pysty

olemaan liian samanlaisia.

Juuret, kukat

Maaperä, siemen, juuret

sade

auringonvalon määrä, hoiva

suojelu – rikastavien asioiden tarjoaminen

ja kohtalonomaiset asiat.

perinnöt.

perinnöttömyyden perinnöt.

Vanhemmat ovat omalta osaltaan lapsen kohtalon omaiset.

Eivät kokonaan, mutta omalta osaltaan.

Maaperän laatu

siemenen geenilotto

juurten voima ja elämä.

Takana, edessä.

Nyt.

Suomalaiset kaikki Kiinaan?

Paperi-Turun Sanomissa oli tänään siteeraus Kotimaa- osaston yläreunassa:

" Pääministeri Matti Vanhanen lähettäisi jokaisen suomalaisen parin viikon opintomatkalle Kiinaan tai Intiaan. Reissu opettaisi suomalaisillekin, millainen kilpailu Suomessakin on edessä."

Sinänsä todella hieno ajatus. Riisuu nimittäin paljaaksi sen, millaisessa maailmassa elämme, ja erityisesti millaiseksi sitä vielä näillä taskulaskin-arvoilla ja opeilla ajetaan.

Lähestymme sitä, että ihmisistä 1/5 osaa on eliittiä, ja 4/5 osaa ihmistä on kutakuinkin hyödytöntä, tai ainakin täysin eliitille vaaratonta paskasakkia. Ratkaisuksi on jo aikaa sitten keksitty tälle kehitykselle Tissiviihde.

Päivänselvää on heti kättelyssä, etteivät suomalaiset tule pärjäämään kansainvälisessä taloudellisessa kilpailussa ja tuotantokisoissa entisin lukemin. Yhtä suomalaista vastaa 2000 kiinalaista tai 2000 intialaista. Aasiassa on nyt vääjäämätön kasvunpyörre ja johtoasema. Mikä ei kovin helposti myöskään katoa, johtuen ihmisoikeuksia polkevista systeemeistä ja käytännössä ei-vapaista-yhteiskuntajärjestelmistä. Myös talouskasvun tavarapalkinnot ajavat ihmisiä "yritteliäiksi" asenteella, josta täällä uneksitaan johdon torneissa.

Se suuresti ylistetty huippuosaaminen on eräs alue millä voi toki menestyä, mutta se on joka tapauksessa hyvin harvojen rusinoiden herkkupulla. Missä ei jollain suomalaisuudella ole tosiasiassa mitään erityistä väliä. Olemme globaalissa kattauksessa, ja oma sosioekonominen luokka on paljon tärkeämpi viiteryhmä kuin jokin juhlapuhehuttu kansasta.

Taannoisessa Kreikka-farssissa näkyi se tosiseikka, ettei Suomi voi enää tehdä yksittäisiä, itsenäisiä talouspäätöksiä. On mentävä mukana muiden. Ympärillä olevat Markkinat määräävät. Isot vie, ja pienet tekevät kiltisti niin kuin sanotaan.

En tiedä mitä sitten porvarit oikein vinkuvat. Sitä saa mitä on tilattu. Jos ei pärjätä "vapailla" markkinoilla niin sitten ei pärjätä vaan hävitään. Varmaankin kitinä juontuu siitä, että perinteinen omistava luokka on menettämässä rahantekokoneitaan.

Toki voidaan yrittää pakottaa suomalaisia työläisiä tehostamaan vauhtiaan ja järkeään ja innovatiivisuuttaan ja tekemään nyt ensialkuun esimerkiksi 15 tuntia kuutena päivänä viikossa. Ja kyllä sitäkin voi sitten kiristää myöhemmin jo ei riitä. Kyllähän me voimme periaatteessa olla töissä koko ajan. Mitä emme tekisi että yksityisten sijoittajien taskut eivät täyttyisi, ja korkojen kopse ei koskaan ystävällisten lainanantajien marmorihalleista loppuisi.

Hooshianna ikuinen talouskasvu ja kansallinen kilpailukyky. Näille uuspyhille antakaamme kaikkemme!

Ihan kaikkemme.

Todella masentavaa, turhauttavaa ja idioottimaista.

Voi myös toki olla, että sellaiset vähän toisenlaiset yhteiskuntamallit ja oikeudenmukaisemmat sopimukset rahan jakamiseen alkavat nostamaan päätään yhä voimakkaammin.

Yli puoluerajojen.