tiistai 27. lokakuuta 2009

Mikä on talven hinta?

Viime viikolla oli työnantajan johtokunta koolla. Pohdimme, järjestämmekö ensi helmikuussakin talvileirin paikassa, jossa on Raisiota todennäköisemmin talvi. Kolattiin esille myös sitä, että paljonko se kauemmas muuttanut talvi saa kinostaa persnettoa.

Enää on aika vähän järjeltään jäätyneitä idiootteja, jotka eivät myönnä etteikö maapallon ilmasto olisi jo nyt muuttunut rajusti. Syystä että Ihminen haluaa lajityypillisesti kasvaa ja kuluttaa äkäisenä yli oman tarpeen. Jatkossa Suomessakin säiden ääri-ilmiöt lisääntyvät ja vuodenajat syksyttyvät. Talvet vetäytyvät ylöspäin kuin entisen isännän vitjamunat. Vähän myöhemmin meidän hyväosaisten suomalaisten oven takana kolkuttelee ne miljoonat ympäristöpakolaiset. Mitäs me heille sanotaan?

Jokin aika sitten Malediivien hallituksen jäsenet pitivät kokouksensa happilaitteilla veden alla. Tempaus pulputti ainakin minulle huolestuneita ajatuskuplia päähän.

Oman muistini mukaan talvet alkoivat heikentyä Laitilan kohdilta 1980-luvulla. Jääkentät jäi jäädyttämättä ja ilma oli sumppuista, plussakeliä. Nykyään on jo kauas sulanut muistista se yhtenäinen lumipeite joka hiutaloitui loppuvuodesta, pysyi talven selässä ja lähti vasta kevään tullessa.

Me olemme kaikki sananmukaisesti helvetillisen isojen muutosten aikalaistodistajia. Kukaan ei osaa ennustaa varmaksi millaista on edes vuonna 2020. Positiivisesti ajatteleva toki uskoo, että pakkojen edessä minun, sinun ja naapurien asenteet ja arvostukset muuttuvat. Samalla toivoo, että tiede ja tekniikka monimuotoisesti kehittyy ekologisempia valintojamme tukemaan. Että aikaan saadaan tärkeät kansainväliset sopimukset, joihin kaikki maat sitoutuvat.

Meitä on kohta seitsemän miljardia tällä samalla aurinkoisella kivellä, emmekä vieläkään kosketa toisiamme.

Kyllä tämänkin päivän tytöille ja pojille soisi ytimiinsä muistoja talvisesta yhdessäolosta, lumilinnan teosta, luistelusta luonnon jäillä. Hiihtämisestä metsässä yksin ilman sitä eteen valmiiksi tehtyä latua. Pakkasen punaisia pusuja poskipäille, nautintoa kuumasta juomasta ulkoleikkien jälkeen. Ja sydämeen elämystietoa siitä talven taivaan syvänsinisestä valosta, ja lumikenttien varjoista; siitä kun kuu saapuu iltaan yön tähtineen.

Ihan himpskatin harmittava juttu, ettei vieläkään ihan kaikkien lasten vanhemmilla ole rahaa häippästä edes kerran vuodessa kokoperheenlomalle Lappiin tai Alpeille. Ihmeellistä, koska onhan se raha jo vanha keksintö; luulisi sitä jo kaikilla olevan.

Olen punanokkainen helmikuun poika, jota kiristää tietoisuuden pipo.

keskiviikko 14. lokakuuta 2009

Putoavia kirjaimia


Monesta syystä johtuen olen kirjoittanut pitempää tarinaa. Se on keskeneräinen täysin, mutta on ollut merkillistä, kun itse on astunut siitä nk. luovan kirjoittamisen ovesta, josta ainakin periaatteessa osaa muillekin jotakin opettaa.

Siinä seurataan itse tarinaa. Sitä kunnioitetaan, ollaan ikään kuin lakki kourassa ja sormet näppäimien läheisyydessä valmiina, että joskos tänäänkin jotakin. No, perusmekanismi on toki psyyken eri kerrosten monimutkaista keskinäistä vuoropuhelua ja tiedonsiirtoa, mutta kyllä se välillä ihmeeltä tuntuu. Eikä toimi ihan väkisin; samoin kuin jos kissana ryhtyisimme kolon vieressä odottamaan, että mikäs ajatus meiltä seuraavaksi hiirenä kurkkaakaan. Jos sillä lailla odottaa, ei sieltä mitään tule. Mikä sinänsä on huvittavaa.

Itse olen jo liian paatunut, että omista teksteistäni humaltuisin ja omilla henskeleilläni benjitä tekisin, mutta kyllä välillä osaan edelleen riemuita; olla niin saatanan ylpeä jostakin ideasta jonka on saanut kirjaimilla huterasti pystyyn. Niin että joku muu saa siihen omat merkityksensä kiinni laittaa.
Risto Ahdin mummo pyysi poikaa kirjoittamaan Kekkoselle, kun pojalle tuli niin pirun hyvä runo että! :-)

Stephen King puhui Kirjoittamisesta -kirjassaan hyvin, että tavallaan kirjoittaminen on sellaista Tarinoiden maassa olemista, ja kirjailija tekee tarinoiden arkeologisia kaivauksia. Välillä löytyy pieni tarina, ja välillä sieltä tulee lopulta ihan helvetinmoinen dinosaurus. Sitä ei tiedä vielä siinä vaiheessa kun lähtee työhön.

Mutta kirjain, sana kerrallaan.
Muuta vaihtoehtoa ei ole.

Jos ähkyy aloittamisen kanssa tai syystä tai toisesta muutoin välttelee kirjoittamaan ryhtymistä, sitä yhtäkään sanaa tai lausetta ei tule. Eikä itä yhtä laulua, runokokoelmaa, tai romaania.

Tämä pätee kaikkeen inhimilliseen toimintaan.

Ja että osaa välillä vituttaa, kun on elämässä könnännyt niin paljon turhuutta ja ajan hukkaamista. Voi sitä itselleen valehdella jälkeen päin, että hyödyllistä sekin kaikki aika on ollut; sen aikaisen tiedon ja henkisen paketin varassa. Mutta se mikä tiimalasista valuu hiekkana alas päin, se ei ilman kääntämistä tule takaisin.
Ja ihmisen elämää ei voi kääntää toisin päin; maallisella tomullamme, hetkien hengityksellä on vain yksi suunta.

maanantai 5. lokakuuta 2009

Voimista

Se voimistuu, lisääntyy mihin ihminen kiinnittää huomionsa.
Kuin valottava, energisoiva sädetys.

Kiinnittää, liimaa, naulaa jonkin asian kylkeen, mikä vie mukanaan eikä
päästä irti.

Erityisesti pitää siis kiinnittää huomiota, mihin kiinnittää huomiota.

Ajattele mitä ajattelet, ja ajattelet tietoisesti kaiken paremmaksi, vaikka
Rumuuden ja tosiseikat hyväksyykin.

Tunteet syntyvät suuremmaksi osaksi ajattelusta; siitä mitä ajattelet, mihin huomiosi kiinnität.
Ajattele itsellesi myönteisiä, innostavia ja uteliaita tunteita, jos pidät
niistä enemmän kuin paskafiiliksistä.

Ajattele mitä ajattelet.

perjantai 2. lokakuuta 2009

Höylätyt lauseet


Mitä enemmän pyrkii tietämään, sen paremmin piirtyvät aina lopulta
esille ainoastaan ne oman ymmärryskyvyn rajat.

Todellinen viisastuminen?
Ikä karttuu, kokemukset saa lajiteltua laatikostoihin. 
Ihminen kypsyy oman ajan uunissaan, ja yhä
useampaan kysymykseen rehellinen vastaus on: 
"En tiedä, enkä voi tietää."

Ymmärrän hyvin heitäkin, jotka valitsevat vaikenemisen, joka muuten lienee paikoitellen
sitä parhainta sananvapautta.

Näkymättömän rakentamista; josta ei voi edes tulla mitään lopputulosta,
ellei sellaiseksi miellä itse rakentamista.

Viime yönä oli ollut syksyn ensimmäinen pakkanen. Tuli mieleen sadut ja niissä esiintyvät erilaiset Kylmän Tuojat; mörköt, jääkuningattaret.
Aamulla otin niiden jäljistä läheisiä valokuvia, olivat koristelleet maailmaa kauniiksi
omilla keinoillaan tai jalanjäljillään.

Kesällä ei ole pakkasta, paitsi hallaa.
Talvella ei ole lämpöä, paitsi aurinkoiset suojapäivät.
Syksyisin on puhtaita kevätpäiviä; keväällä ajattelee joskus että tällaista on syyskuussa.

Näinhän se menee.

torstai 1. lokakuuta 2009

11. Eri kansanosien erilaiset todellisuudet

Tätä askartelin jo eilen aamulla facebookissa, mutta jatketaan, koska täällä aihetta on tullut

vatvottua kymmenkunta kertaa eri puolilta jo ennenkin.


Ihmisillä on tismalleen samat lajityypilliset perustarpeet. Maslowin tarvehierarkia on paljon kritisoitu, mutta on siinä perustaa poliittiselle ajattelulle kumminkin.

Kun niiden perustarpeitten tyydytys on saavutettu, siirrytään "ylöspäin" yksilöllisiin tarpeisiin, joiden sisältämä "jano ja nälkä" rakentuvat mm. lapsuudesta, vanhemmista, elinpaikasta, perheen sosioekonomisesta asemasta, ajan olosuhteista, vallitsevista arvoista, muodista, kohtalonomaisista tapahtumista etc.

Aineellisen hyvinvoinnin lisääntyminen =yksilöitymiskehityksen voimistuminen=oikeiston kannatuksen lisääntyminen. Oikeistolaisuuden päätarkoitus on korostaa ja edistää arvoja, jotka kasvattavat ensisijaisesti yksilön vapautta, yksilön etua ja yksityisomistamista ja yksityisten henkilöiden valtaa.


Lauseke sisältää myös sen, miksi polarisaatiokehitys jatkuu kiihtyvästi. Kysymys on yhä enemmän osaamispääomasta, josta suurin osa ei ole muuten ihmisen omaa ansiota jos rehellisesti syyt tunnustetaan. Vaikka moni "menestyjä" mielellään leuhkien paukuttaakin niitä timantoituja Oman onnensa seppä -henskeleitään, niin useinkaan hän ei ole itse niitä tehnyt. Osan ehkä, kokonaan ei koskaan. (Esim. kasvatus, "tuuri" vanhempien ja heidän henkisen pakettinsa ja kaikkinaisen osaamisensa kanssa, tuuri oman sen elinkeinon "harvinaisuuden" ja sen tuoman arvokkuuden kanssa.)

Eräs oleellinen syy polarisaatiokehitykseen; maailma menee koko ajan monimutkaisemmaksi esimerkiksi sen yksilön oman elinkeinon löytämisen ja ylläpidon osalta, mikä tarkoittaa, että ollaan siirrytty työpaikkojen osalta yhä enemmän fyysisestä työstä "ylöspäin", sinne enemmän älyä ja moniosaamista vaativiin töihin. Älykkyyttä ja muita kognitiivisia taitoja kuten hyvin oleellista muistamisen kykyä tulee synnynnäisesti tietty määrä ja se ei lisäänny, vaikka kehittyykin. Tietyllä tapaa ihmisen elämä on muistin elämä.

Yhteiskunnallista hyvinvointia lisättäisiin hyvin paljon kehittämällä jokaisen "älykkyysluokan", "muistiluokan" ja "sosioekonomisen-luokan" maailmaa sellaiseksi, että siellä voisi tulla toimeen omillaan.

Poliittinen ohjaus olisi tähän väline, mutta koska kasvava osa ihmisistä ei siihen usko eikä äänestä, valta annetaan niille, jotka tietävät että äänestämällä se valta joka tapauksessa jaetaan. Oikeistolaiset äänestävät, ja potentiaaliset vasurit makaavat kotona ja vielä ovat idiootinylpeitä siitä, etteivät äänestä. Vikaa on toki ehdokkaissakin ja itse poliittisessa järjestelmässä hyvin paljon.

Maailman monimutkaistuminen ja sen ajaminen yhä monimutkaisemmaksi on toki keino, jolla
valta (ja rahat) saadaan ulkoistettua heille, jotka osaavat käyttää järjestelmää hyväkseen parhaimmin. Huomionarvoista on, että järjestelmän taidokas hyödyntäminen kuorii yleensä inhimillistä moraalia paljaaksi jotta menestyvät keinot pyhittyvät. Oleellista pohdittavaa onkin, onko siinä sitten mitään väärää, jos "viisaammat" maksattavat "tyhmemmillä" itselleen parempaa elintasoa laadukkaammin huvituksin?


tiistai 15. syyskuuta 2009

Lyyrisiä piirroksia ajan naiseuksista


Eilen ostin Vesterinen yhtyeineen - bändin uuden levyn, ja minusta se on
pitkästä aikaa uusi orkesteri josta olen innostunut. Musiikillisesti ja sanojen piirroksista.

Sitten tein tällaisen havainnon.
On puhuttu ja tilastoissa on todettu naisten alkoholinkäytön lisääntyminen
kaikista ikäluokissa.
(Ja väkivaltaisuuden lisääntymisestä; dokaaminen nostaa naisen testosteroniarvoja.)
Nyt nämä perinteisesti miehistä käyttäytymistä kohden vapautuneet
naisten käyttäytymisvalinnat ovat alkaneet tulla jo myös laulumiesten aiheiksi.
Yritystä on punkea päivän valoon jotakin.

Samuli Putron uudella levyllä Elämä on juhla on kappale Älä huuda mulle. Ensiksi ymmärsin sen itsekin väärin päin, mutta se on kyllä melkoisen viiltävä kuvaus dokaavasta naisesta ja siihen maailmaan liittyvistä asioista. Toki lyriikka on kuin romaani eli aina vailla todellisuuspohjaa, periaatteessa, mutta eivät laulut tyhjästä synny.

Vesterisellä on kappale Äiti, joka kertoo myös siitä,
kun perinteiset roolit ovatkin nurin päin.

(...)
oon paratiisiin suljettu
nääntyvään taloon haudattu
joka naristi nurkkiaan
pilkaten velkaista isäntää

Samaan aikaan jossain toisaalla
annat halukkaiden kaulalle suudella
lastenhuoneessa sängyn laidalla
kerron Valtterille:
"Äiti on taas juhlatuulella
eikä tänään enää kotiin ehdi halaamaan
ei tänäänkään."
(...)

Toki voidaan todeta, että miksei naiset saisi käyttäytyä niin kuin miehetkin.
Kyllä tietenkin saavatkin, mutta vapaudessa on aina se vastuu ja se on tismalleen sama asia
kun noustaan sen sukupuolisuuden yläpuolelle.

Ja oma väitteeni on, että tietyllä tapaa naiset edelleenkin ratsastavat tässä ajassa sen alistavan tyrannimiehen historian kauheuksista rakennetun
naiseuden suojakilven alla.
Siellä jossa ei tule kuuloonkaan puhe naiseuden "pahoista" ilmentymisestä, naisten kyvykkäästä henkisestä
väkivallasta (joka on muuten yleensä 6-0 naisen voitoksi alkeelliseen mieheen verrattuna. Ja sitten jossain kohtaa alkaa nyrkit heilumaan.)
Huonoista ja holtittomista äideistä ei oikein saa puhua julkisesti.
Ja jos ei asioista puhuta, se tarkoittaa samaa kuin kissa jemmaa paskansa hiekkalaatikkoon.
Sitä ei ole kun sitä ei näy, mutta on se siellä ja haju lisääntyy mitä enemmän kamaa laatikossa on.

Mies ja nainen ovat monin tavoin erilaiset; joku sanoo että kuin eri lajia tätä ihmisapinaa.
Erilaisuuden ymmärtämisestä alkaa tasa-arvon toteuttaminen, eikä siitä että jäädä kompuroimaan rooleihin. Oman sukupuolen yläpuolelle on kiivettävä – se on yksi vuori voitettavaksi – ja otettava sitten kantaa omaan itseensä ja omiin valintoihinsa. Kontaktia. Ehkä siellä liehuvissa korkeuksissa myös tahdon vapaus puhaltuu joskus ohi niin että sen näkee, en tiedä.

Edellä mainitut esimerkitkin puhuvat tosiasiassa laajemmin yhteiskunnassa tapahtuneista arvomuutoksista. Yksilöt muuttuvat olosuhteiden ja arvojen muuttumisen myötä.
Kaikki vaikuttaa, ja ei tämä kehitys joka puolelta erityisen hyvältä näytä.

Minun mielestäni olisi parhainta, jos mahdollisimman harva aikuinen, nuori tai lapsi kiskoisi kännejä viinalla tai muilla aineilla, ja ettei olisi väkivaltainen, tavalla tai toisella.
On sitten mies tai nainen.

Ihmisiä, tismalleen samalla polulla.


torstai 10. syyskuuta 2009

Yhteisöllisten hajujen hissi


Asumme Å-talossa.
Kerros kuusi.

Olen alusta asti tänne tultua kiinnittänyt huomiota talon hississä piilevään ja paikoitellen suorastaan odottavaan, toisten ihmisten mukanaan tuomaan hajuun.
Nyt kun siihen on tottunut, alkanut kiinnittää huomiota, niin siinä on aina mukavat muutamat sekunnit aikaa nuuhkia ilmaa ja tarinoittaa mielessään hajujen jättäjää.
Haju sanoittuu.
Haju vetää tulppana ulos muistoja, koska hajumuistikuvat ovat vanhimmat.

Tämä on vuokratalo, ja se tarkoittaa, että usein miten hajut on halvat.
Kirjoissa kuvataan usein että ilmassa tuoksui halvan parfyymin tuoksu.
Käytännössä esimerkiksi Linna-shampoo.
Tai Mennen.

Joku partavesi plus pikantti keskioluthuuru sen kera.

Voimakas keskiolut plus pinttynyt juuri kiskotun tupakkisätkän haju.
Mari ei täällä ole ollut pistelemässä ilmaa palaneena ruohona.

Bensiini, pakokaasu joka on tarttunut vaatteisiin.

Ja se koira.
Joku tytär on jättänyt vanhemmilleen sellaisen ihan saatanan ison hurtan hoidettavaksi ja sitä kuskataan tarpeilleen muutaman kerran päivässä. Koira mahtuu just ja just mutkalle sinne hissiin ja haisee erittäin pahalta. Vaikka on toki ihan ystävällinen koira. Ja jos sen kokoluokan koira olisikin vielä äkäinen, niin tätä kirjoittaisin jostain sen suolenmutkasta.

Välillä on ollut vastassa tuntemattomia makeitakin tuoksuja, kun hissistä onkin pelmahtanut ulos afrikkalaista kulttuuritaustaa.

Venäläisillä on oma tupakantuoksunsa; mahorkka rules ok.

Hormonejaan ympäriinsä tipottelevien teinien hissintäyttävä umpiärsyttävä paksu hiki.

Ehkäpä tämä nuuskijaksi tuleminen on herännyt jo joskus kun luin Parfyymin ja
olin siitä ihan innostunut.

Ehkä tästä olisi luontevaa hyppelehtiä miettimään myös niitä kaikkia bakteereja ja viruksia, jotka tänä sikaflunssan etc. kulta-aikana siellä hississä myös kanssamme liikkuvat ylös ja alas, sisään ja ulos.