Antti Nylén: Häviö [Kosmos 2018]

Ostin itselleni joululukemiseksi Antti Nylénin Häviö -kirjan – syy: itsekin olen lähivuodet hankkinut toimeentulon taiteenteko tulonhankinnan välineenä. Vaihtelevalla menestyksellä. Luetut arvostelut herättivät kiinnostusta + omakohtainen kokemus nykytyöelämästä, tulojen ja tekemisten epävarmuudesta, ja olen myöskin nimittänyt oman kokemukseni perusteella apurahojen pyyntiä kerjäämiseksi. Onnenkauppaa.

"Koneen säätiö on jo pitkään antanut rahaa »rohkeisiin avauksiin». Ilmaisu on hämärä ja sallii mitä vain – sehän on innovatiivinen vastine sanalle »innovaatio» – mutta tendenssi on on paha, sillä on räikeän selvää, että »haluan toimeentulon» ei ainakaan ole rohkea avaus, vaikka se on yleisin, jos ei ainoa syy apurahojen hakemiseen. Apurahanantajien ei pitäisi olla asiakkaita, jotka tilaavat taiteilijoilta toiveidensa mukaisia tuotteita. Niitä ei pitäisi yhtään kiinnostaa, mihin apurahoitetut henkilöt aikansa käyttävät ja millaisia teoksia julkisuuteen tuovat. Niille taiteen ehdottoman vapauden  pitää olla pyhä, koskematon arvo, niiden koko toiminnan kulmakivi ja ainoa motiivi."

Olen taannoin myös rustannut pohdintaa kirjailijoiden ammatillisesta itsetunnosta näihin systeemeihin, rakenteisiin ja kirjailijan omaan rooliin liittyen.

Häviössään Nylén tuo rehellisen selkeästi esille sen, että hän on yleisten arvostusmittareiden valossa Suomessa menestynyt (palkittu ja paljon apurahoitettu) kirjailija. Näin on. Siihen hän on tyytyväinen, eikä lukemani perusteella halua luopua tai muuttua pois tästä identiteetistä, joka on tarjonnut hänelle tietyn tyydyttävän statusaseman yhteiskunnassa. Esimerkiksi tärkein kirjansa, kirjailijuuteen ja julkisuuteen hissittänyt Vihan ja katkeruuden esseet tuleekin mainituksi varsin monta kertaa.

(Toki Häviössäkin on vihaa, katkeruutta ja vittuilua nimeltä mainittuja ihmisiä ja instansseja kohtaan ja sen verran masentuneenvärisellä näppäimistöllä hakattuna, että sivulle 63 edetessä mietin hetken, pitäisikö tämä jättää sikseen. Kannatti lukea loppuun sitten kumminkin.)

Mutta menestyneen kirjailijan aseman arvostuksen näyttämiseen rahallisella arvostuksella hän ei ole tyytyväinen. Elämä on lähes jatkuvaa kituuttamista, alistumista, sopeutumista, kerjäämistä jne. Välillä pitemmällä apurahalla toviksi nautittavaksi saatua turvallisuutta ja vakautta kaivataan kipeästi.
Tiedän itsekin, että perheellisenä taiteen kentiltä toimeentulon riipiminen on sitten vielä paljon stressaavampaa ja vaikeuskerroin on rutkasti suurempi. Ilon aiheiden lisäksi on kuluja, vastuita, ja kaikki on aikataulutettua jne.

Anna Sahlsten Leipähuolia, 1895. Öljy kankaalle 68 x 53 cm. Turun taidemuseo.
Kuva: Kari Lehtinen

Kirjan alkuvaiheen elämän vittumaisuuksien ja jatkuvan rahanajattelun vankeuden kuvauksista tuli suoraan mieleen Rutger Bremanin perustulo-kirjasta tutkijoiden Eldar Shafirin ja Sendhil Mullainathanin uusi teoria köyhyydestä, joka on tiivistettynä: it´s in the context, stupid.
"Köyhät eivät tee tyhmiä päätöksiä siksi, että ovat typeriä, vaan koska he elävät kontekstissa, jossa kuka tahansa tekisi typeriä päätöksiä."

Kirjan pohjimmaisista inhimillisistä tarpeista nouseva oikeutta vaativa pääviesti minusta on, että Nylén tahtoo kirjailijan ammatista myös palkka-arvostetun ammatin taiteilijaeläkkeet ja apurahat yhdistämällä. Valtion tulisi olla se työnantajataho, jolla olisi taiteilijoista suurin elatusvastuu. Nylénin hahmottelema taiteilijapalkka olisi noin lastentarhanopettajien liksan kanssa samalla korkeudella eli n. 2300 € nettona/kk. Kausi olisi elinikäinen, ilman mitään selvitysvelvollisuutta tai tulosvastuuta - ehtona voisi hänen mukaansa olla vähintään 33 vuoden ikä ja se, että kykenee esittelemään raadille ristinsä ja stigmansa.

"Rahat ovat siellä, missä poliisien, opettajien ja virkamiestenkin palkkoja säilytetään. Otettakoon se samasta astiasta."

Ensimmäinen ongelma tällaisessa on tietenkin – liittyen nykyisinkiin raadituksiin – että kuka tai mikä taho pääsee/joutuu raatiin määrittelemään jonkun ihmisen sinne taiteilijapalkka-toimeentuloasemaan ja millä perustein?
Minusta tällainen esitetty taiteilijapalkka-malli on mahdollista vain, jos päivänä eräänä Suomessa vallitsisi jokin sosialistis-kommunistinen onnela. Ja sellaisiin olen lakannut uskomasta vuosia sitten.
Ennemmin minusta kannattaa pohtia ja edistää erilaisia perustulomalleja, joissa on realismi mukana, ja joille löytyy kannatusta vasemmalta oikealle. Perustulo mahdollistaisi myös demokraattisen vapaasti kenen tahansa olla sitten vaikka se taiteilija ilman mitään portinvartijoita. Mitä sellainen avoimmuus tekisi taiteelle? Hyvää, väittäisin. Loppuisi se aitauksissa kiinnostavien taidekantturoiden arviointi ja toimeentulolotto.
Perustulomallit ovat hyvin monimutkaisia ja poliittisesti vaikeasti toteutettavissa, varsinkin vastikkkeeton perustulo, mutta uskon että taloussäästöjen takia niitä alkaa enevissä määrin ilmestyä. Edellä mainittu Bregmanin kirja selventää kuvioita kriittisen hyvin, ja mm. Osmo Soininvaaralla on hyvin perusteltuja vihreitä ehdotuksia vastikkeettomalle perustulolle.

Kaikki on myös suhteellista - taiteilijan työtä on minusta turha vertailla ammatteihin, jotka vastaavat selkeisiin tarkoituksellisiin perustarpeisiin - esimerkiksi hoiva-alaan tai turvallisuusammatteihin. Myös työt ja palvelut, joissa on seurauksena selkeä rahaksivaihdettava tuote, ovat eri laadun töitä. Jos kallispalkkainen ja osaava pörssifirman pomo kykenee luomaan uutta rahallisesti arvokasta ekoeettistä talouskasvua, työpaikkoja ja verotuloja plus yhtiönomistajille arvoa, eikö hän ole isot rahansa ansainnut? Vai päteekö edelleen linja se rikas ahne sika ja porvarit hirteen?
Eikä sitä rahaa voi valtio tuosta vaan loputtomiin luoda, vaikka osa idealisteista näin viittilöikin otsa kuumana: mm. inflaatio, valtionlainojen korot ja taas se palkka-arvostusten ja vientitalouksien suhteellisuus yms.

Toki taiteilijat tekevät tuotteita myös - ostin tämän kirjan Suomalaisesta Kirjakaupasta hintaan 21:95€. Alaa tuntevana pohdin että painatus ei ole paljotta maksanut, ja mitäköhän itse kirjailija eri välikäsien ja verojen jälkeen tästä saa pankkitililleen -  olisiko edes 1 euro / myyty kirja?
Mutta, muistettakoon vielä, että jos Suomessa aikoo hankkia toimeentulon taiteenteko välineenä, se on hankalaa ja monimutkaista edellyttäen mm. tietynlaisia persoonallisia kykyjä. Vaurastuminen on todella paljon vaikeampaa, muttei tuikimahdotonta sekään riippuen kirjallisuudenlajista ja tyypeistä: Hotakainen & Räikkönen, Tervo & Loiri.

Läpi kirjan Nylén esittää kirjoitustensa ja ajatustensa taustalla asenteita ja asioita, josta olen lähtökohtaisesti eri mieltä. Kirjan ansiota on, että ne haastot pullauttavat miettimään.
Oma ihmis- ja elämäkatsomukseni ei perustu uskonnollisiin tukikapuloihin. En ole siten myöskään kohtalonuskovainen, koska moinen vie elämisestä ja ihmisyydestä kaiken mielen pois. Ihminen asuu muuttumisen vapaudessa, se lukee ex libriksessäni.
Ihminen tekee valintoja, tietoisesti tai ei-tietoisesti, vaikka kivenkovaan väittäisi, ettei ole tehnyt mitään valintoja vaan on eräänlaisesti tahdottomana vaan ajelehtinut asiasta toiseen sattuman tuuppimana tms.  Itseään ei kannata huijata, eikä omaa vastuuta saa ottaa pois tai sitä ei saa luovuttaa itseltä pois. Handu ylös vaan virhevalinnan merkiksi jos niin kokee.
Vahva uhri-mentaliteetti ja marttyyrihenkisyys on aina outoa löytää - eniten tulee mieleen, että sellaiseen rooliin pukeutuvalla ovat jotkin henkilökohtaiset kotiläksyt tekemättä. Miksi uhriutua, mikä on sen suora tai piilotettu hyötytavoite? Mitä muutosta valittamisella pyritään saamaan? Mistä moisessa muutosvastaisuudessa pohjimmiltaan kyse?

Suhde rahaan kannattaisi itse kunkin pyrkiä puhdistamaan pois luudutetuista poliittisista juoksuhauta-asenteista. Se on vain potentiaa; toki myös sitä valtaa. Raha ratkaisee ne asiat, jotka raha ratkaisee. (Halokehrät-kirjassani on kahden sivun mittainen rautalanka tästä asiasta).
Monelle kiivaalle ja vasemmistolaisessa maailmankatsomuksessaan parantumattomasti oikeassa olevalle ylenpalttisen viisaalle tyypille olisi opettavaisen terveellistä pitää tamagotchina vaikka tonnin osakesalkkua. Jos oma aateideologiahygienia sen vaan sallii.

Nylén väittää kirjassaan rahasta, että "En ymmärrä enkä tiedä missä sitä on, mistä ja millä perusteella sitä tulee minulle ja miksi sitä tulee minulle niin vähän."
En usko tätä alkuunkaan - koska kautta kirjan palava puhe siitä mistä puute. Viholliset ja syylliset tunnetaan - tai kannattaisi tuntea perin pohjin.
Toisaalla kirjassa esimerkiksi avautuu ristiriitaisen riemastuttavasti, miten hän ja vaimonsa ovat hyötyneet rutkasti nimenomaan parjaamastaan talouskasvusta, finanssitaloudesta ja kapitalismista. Heidän omistusasuntonsa arvo kaksinkertaistui Helsingissä seitsemässä lihavassa vuodessa - voittoa 150 000 euroa tekemättä asian hyväksi mitään. Oikein hyvä tilituotto sijoitukselle, ja jollaisista mahdollisuuksista esimerkiksi vuokra-luokkaan kuuluvat ihmiset ovat kateellisia ja katkeria.
Minusta Nylénin kannattaisi ehdottomasti suunnata terävä esseeperiskooppinsa Rahaan - selvittää se ja höllätä niitä omia ilmeisen tiukkaan ruuvattuja eettis-moraalisia käsityksiään mm. rahaa kohtaan. Voisi olla, että kotvan ajan kuluttua sitä rahaa olisikin sitten lopultakin tarpeeksi.
Tiedän ettei hän tee sitä, kuten ei moni muukaan rahan kriitikko. Siinä murenisi pohjat.

"...mutta ennen kaikkea siitä päivänselvästä syystä, kaikki psyykkiset ongelmani ratkeasivat ja olisivat menneisyyttä samalla kellonlyömällä, kun voisin heittää kerjäläisenkeppini ja -hattuni menemään ja työstäni alettaisiin maksaa palkkaa ja saisin olla rauhassa."

Uskon että tuo kirjailijan kokemus on totista ja viheliäistä totta. Samalla itse uskon, että sellainen kirjailijuus lisääntyy edelleen, jossa se arjen toimeentulo hankitaan muusta palkkatyöstä ja kirjoittaminen tapahtuu sitten ns. vapaa-ajalla. Suurimpana syynä se, että se malli tarjoaakin sitä aitoa tekijänvapautta - apurahasysteemissä tihkukytkimen lailla elävä siihen ei pääse ja joutuu kuluttamaan kapasiteettiaan turhuuksiin. Apurahoitetussa taiteilijaelämässä ei ole myöskään mitään selkeää vapaa-aikaa eikä juurikaan lomaa. Varaa lomaan. Osa taiteilijoista ovat toki myös työnarkomaaneja.

Oman lähivuosien kokemukseni perusteella myös sanoisin kirjan luettuani, että taiteilijat (kirjailijat) itse selkeästi yliarvostavat taiteen merkitystä. Tottakait koska asuvat sen sisällä, mutta suurin osa ihmisistä ei asu. Yksi syy on tietenkin se, että taiteenteko, kirjoittaminen tarjoaa mahdollisuuden jatkuvaan itsensä kanssa pelehtimiseen, nautinnolliseen henkiseen masturbointiin, ajatustensa ja tunteidensa kanssa möhkimiseen. Se on kivaa. Monet taiteilijat ovat piripintaan itseään täynnä.

Jokainen haluaa olla se Joku jossakin. Eräs joku on veistellyt myös, että kaikki työ on pahemman työn välttelyä. Siksi esimerkiksi sitten tehdään köyhyyden vallitessa vaikkapa taidetta, tai osa jopa kipparoi itsensä ulkoisista vaatimuksista lopullisesti ulos työkyvyttömyyseläkkeelle. Systeemissä on tällöin vikaa.

En tunnista, ainakaan enää, mitään pakonomaista kirjoittamisen tarvetta, joka selvästi on monelle ammatti- tai harrastekirjoittajalle loputtoman tärkeää ja nautinnollista. Se on väline olla elävässä kontaktissa elämän kanssa, tai siltä se ainakin saadaan tuntumaan. (Sitähän tämäkin bloggaus ja luetun kirjan kanssa yhteinen ajattelu on).
Kirjoittaminen tai taiteen tekeminen ei ole ainakaan minulle mikään personoitu riivaaja, josta ei voisi päästä eroon. Toisille temperamenttityypeille asia lienee toisin. Päinvastoin, pidän ajatustasolla aina mukanani sitä avointa kulkuporttia, että jos lukeminen tai kirjoittaminen alkaa sutata elämää mustaksi tai tekee onnettomaksi, lukeminen ja kirjoittaminen jäävät kyydistä. Sitten tehdään jotakin muuta.

Voi tietenkin olla, että olen jo pitkään tapsutellut itsekin juuri sillä Häviön tiellä, jota Nylén kieltämättä kiinnostavasti ja tätä suomalaista pienen kielialueen taidealaa puhkoen kuvaa.
Taiteen ja kirjallisuuden kenttää rullaa - ehkä ollaan ehtoopuolella, uudet sukupolvet kirmanneet ohi, rooliksi jää hiljainen vajoaminen, nimen näkeminen kaanonissa ja satunnainen käsien lämmittely aikaansa eläneissä töissä.