Teatteri on Marko Saariolle tapa ymmärtää ihmistä ja maailmaa
Lapsuus- ja nuoruusvuosiaan Laitilassa viettäneellä teatteriohjaaja Marko Saariolla pitää kohtuullisen kiirettä. Uuden näytelmän esityskausi pyörähti juuri käyntiin Kokemäellä ja tammikuussa on ensi-ilta Toijalassa. Mikä alkujaan sytytti kipinän teatteriin?
– Vaikea kysymys, mutta kuulemma jo lapsena kun opin kävelemään, niin aloin heti myös tanssimaan. Kyllä se on jotenkin aina kulkenut mukana - teatteri on tarve ja tapa jäsentää ja ymmärtää maailmaa.
Käytännössä Saarion tie lähemmäs esiintymislavaa lähti liikkeelle tekniikkapuolen eli valojen ja äänen opiskelun kautta. Sitten tie vei 1996 ensin Kokkolaan ohjaajakoulutukseen ja myöhemmin on kertynyt opintoja Teatterikorkeakoulusta. Nykyään hän on myös teatteri-ilmaisun opettaja.
Liekö ohjaaja itselleen se kriitikoista kovin?
Saario on asunut pitkään puolisonsa Teijan kanssa Jämijärvellä. Se on ollut kotipaikka, josta hän on singahdellut eri suuntiin tekemään ohjaustöitä. Niitä on tähän mennessä kertynyt eri puolilta Suomea jo likimain 100.
– Mutta ei se määrä merkitse. Jos tehtyjä esityksiä arvioin, niin maksimissaan ehkä kymmenen on sellaisia, joihin olen ollut täysin tyytyväinen.
Haastattelun eri vaiheissa tulee selväksi, että ohjaaja on omaksunut itselleen vahvan jatkuvan kehittymisen vaatimuksen. Vuodet ovat myös kiteyttäneet yhä paremmin esille sen oman kädenjäljen ja tyylin tehdä näyttämötaidetta.
– Ohjaajan pitää lukea itsensä ulos tekstistä ja päättää sen jälkeen, että mitä tekstillä teet. Päälleliimaukseen ei enää sorru niin kuin joskus nuoruudessa.
Draama-ammattilaisen yksi motto on, no, hieman dramaattinen.
– Kuten Valeri Fokin on todennut, sillä hetkellä kun ohjaaja alkaa tuntea tyytyväisyyttä työhönsä, hän on taiteellisesti kuollut ohjaaja.
Mutta mikä tekee klassikosta klassikon?
Tehdyistä töistä hänelle itselleen mieleen painuneita esityksiä ovat isot klassikot, kuten Tšehovin Kolme sisarta, Vanja-eno ja Lokki. Myös Dostojevskin Idiootti tehtynä Hyvinkään isolle tyhjälle näyttämölle Kansallisteatterin valosuunnittelijan Ville Virtasen kanssa oli upeasti uutta luova. Osan näytelmistä Saario on versioinut useampaan otteeseen.
– Toijalaan ohjaan Maria Jotunin Kultainen vasikka -näytelmän viidettä kertaa, samoin viidesti olen tehnyt Strindbergin Neiti Julien.
Saarion puheessa toistuvat usein venäläiset vanhat mestarit ja ohjaustyön innoittajat kuten Meyerhold, Stanislavski, Vahtangov sekä saksalainen Bertolt Brecht.
Miksi sitten jostakin teoksesta tulee katoamaton ja aikaa kestävä klassikko?
– Niissä näytelmissä on jotakin tuoreutta, ja ne ovat onnistuneet koskettamaan jotakin sellaista, mikä on ihmisyydessä ikuista ja muuttumatonta, Saario pohtii.
– Esimerkiksi Gogolin Reviisori on aivan tätä päivää, kun reviisorin tilalle vaihdetaan konsultti, jonka edessä sitten ollaan rähmällään ja jota kilvan mielistellään.
Millainen mies oli paroni Cedercreutz elävänä?
Marraskuun alussa Kokemäellä ensi-iltansa sai Marko Saarion käsikirjoittama ja ohjaama Emil Cedercreutz - Muistin elää -näytelmä. Pohjatyö tämän vapaaherran ja kuvanveistäjän elämän vaiheita seuraten oli pitkällinen.
– Materiaalin määrä oli valtava, ja vietin päiviä ja päiviä Cedercreutzin museon kirjastossa. Osa oli hyvin tieteellistä aineistoa, jossa tieto oli hankalasti löydettävissä. Halusin myös alusta saakka tehdä teoksen, jossa on tarkkaa muotoa ja joka rikkoo neljän seinän illuusiota. Sellaisen, joka tulee vahvasti katsojaa kohti.
Ensin päähenkilö oli kirjoittajalle muodoton kuin kuvanveistäjän savimöhkäle, mutta sitten taustamateriaali alkoi riisumaan liivipukuisesta aatelisesta esille sitä elävää ihmistä.
– Toin mukaan esimerkiksi miehen kiivasluontoisuuden ja sen, että tyyliniekkana pidetty paroni liikkui välillä paitahihasillaan ja puhui vähän tuhmia.
Mikä ohjaajaa tulevaisuudessa kiinnostaa?
Ehkäpä myöhemmin näemme jossakin teatterissa Saariolta uuden aluevaltauksen, sillä ajatustasolla on pyörinyt jo pitempään Shakespearen Macbeth.
– Jokainen näytelmä tarvitsee oman lähestymistapansa ja tyylinsä, ja se pitää löytää ensin. On otettava talteen se, mikä on hyvää ja varottava sudenkuoppia. Shakespearea en ole vielä käsitellyt, ja tuo syvä näytelmä kiinnostaa erityisesti sen sisältämän pääaiheen eli vallan ja valtakoneiston takia. Ja lähteehän siinä monelta henkikin, Saario naurahtaa.
Toinen tulevaisuudesta häntä kutsuva teos on Goethen Faust, josta Saario on nähnyt liettualaisen mestarin Eimuntas Nekrosiuksen loistavan esityksen.
Mutta sitä ennen juna kuljettaa ohjaajaa Parkanosta Toijalan suuntaan mukanaan uudet ajatukset Kultaisesta vasikasta, jonka pääteemaan törmätään tässäkin ajassa: kriisiajoissa ovat aina eläneet myös keinottelijat, jotka pyrkivät rikastumaan toisten onnettomuuksista. Sellainenkin kuuluu ihmisyyden osaan.
Teatteriohjaaja Marko Saariolla on taito elävöittää klassikkonäytelmiä nykyaikaan. (Kuva: Teija Ihanamäki) |
Juttu on julkaistu Laitilan Sanomissa 14.11.2023
Hieno juttu hienosta miehestä ja - ohjaajasta.
VastaaPoistaVeljeni Marko❤️
VastaaPoista