Fiktio
ei vanhene, sanotaan. Ajattomuutta pidetään eräänä tunnusmerkkinä myös niin
sanotulle laatutaiteelle. Näitä pohdin, kun katsoin kirjastolainana Andrei Tarkovskin (1932 -1986) ohjaaman
elokuvan Stalker vuodelta 1979. Itse
asiassa katsoin sen uudelleen muutaman päivän kuluttua. Välissä keskustelin
elokuvasta somessa ja luin myös Tarkovskin omia ajatuksia elokuvaansa kohtaan kirjastaan
Vangittu aika. (Gummerus 1989).
Tarkovskin
elokuvat ovat tyylilajiltaan lyyrisiä elokuvia ja sitä on myös kaksiosainen Stalker. Sen tarinallinen ydin kolisee hitaahkosti
eteenpäin raiteilla jossa opas, Stalker johdattaa kahta miestä, Kirjailijaa ja
Tiedemiestä salaperäiselle Vyöhykkeelle. Se on kielletty ja vartioitu Alue,
jonka ytimessä sijaitsee salainen huone, joka toteuttaa siellä kävijän kaikkein
syvimmän toiveen. Sinne asti pääseminen on monimutkaista, vaarallista ja
esteiden täyttämää.
Elokuvan
todelliset kuvauspaikat olivat Tallinnan lähellä hylätyn vesivoimalan miljöössä.
Vaikka
vertauskuvallisen ajattelun mestari Tarkovski itse vastusti symboliikan
käyttöä, niin Stalkerissa sen
”arkkityyppeihin” ja ympäristöihin nykypäivän katsoja avaa jo yleistiedollaan jungilaisia
ovia ja muita psykologisia lähestymistapoja. Labyrinttimaista etenemistä
alitajunnan mailla, ihminen kohtaamassa itseään. Kohti totuutta.
Stalker on äärimmäisen pikkutarkan ohjaajan konkreettista elokuvaa
– puhdasta haikumaista havaintoa jota Tarkovski ihaili – ehkä juuri sen
ansiosta Stalkerin kohtaukset,
yksittäiset kuvat ja dialogit jättävät kosolti merkitysavaruutta ylleen.
Katsoja saa oman tilansa kiinnittyä. Se on linjassa ohjaajan käsityksen kanssa,
että taiteentekijällä palvelijan tehtäväluonne.
Toki
elokuvasta voi havaita myös perinteisen sankaritarinan kulkua ja sen eri vaiheita.
DVD:n
lisämateriaalissa lavastaja Rashit
Safiullin kertoo elokuvan tekovaiheista. Stalkerissa käytettiin koekäytössä ollutta Kodakin filmiä, jota ei
osattu kehittää laboratoriossa. Koko vuoden työ tuhoutui hetkessä silmien
edessä. Shokin ja kieltämisen jälkeen Tarkovski kuitenkin lähti tekemään
elokuvaa uudelleen, joskin sai puolet pienemmän budjetin. Vaikeudet voittaen, uudelleentehtynä
elokuva loi samalla sisältöään eteenpäin. Uskon että osa Stalkerin voimasta syntyy juuri siitä, että sen sisällä on myös se
ensimmäinen versio.
Tarkovski oli ollut vuosikaudet kommunistihallinnon kanssa ristiriidoissa, ja lavastaja
totesi, että ensimmäisen version tuhoutuminen oli kenties tahallinen teko. Stalker oli Tarkovskin viimeinen Neuvostoliitossa
tekemä elokuvansa.
Tarkovski kirjoittaa: Stalkerissa ehkä ensi kertaa
tiedostin tarpeen hahmottaa yksiselitteisen selkeästi sen keskeisimmän
positiivisen arvon, mistä ihminen saa, kuten sanotaan, elämäänsä voiman ja
sieluunsa hengen.
Ei
liene ihmeteltävää sattumaa, että Stalker
palkittiin Cannerissa 1982 Ekumeenisen juryn palkinnolla. Elokuvan resiina kun lopussa
pysähtyy sittenkin rakkauden ja rakastamisen kysymysten äärelle, ja päästää
katsojansa kyydistään ihmisenä olemisen universaalille asemalle – sen johdosta Stalker on lähtemättömästi viiden tähden
elokuva.
Lopuksi upea kohtaus elokuvasta Stalker, vaiheesta jossa sankarit ylittävät rajan ja siirtyvät Vyöhykkeelle. Eduard Artemyev luo raidekolinasta oman musiikillisen siirtymäilluusionsa tuonpuoleiseen, värien maailmaan.